PISA-tulokset ovat herättäneet jälleen keskustelun suomalaisen koulun tilasta. Monissa puheenvuoroissa on vaadittu paluuta perusasioiden äärelle. Olen samaa mieltä, mutta ajattelen myös, että koulun muuttaminen yksin ei riitä.
Oppimisen perustaidot eivät ole vain lukemista, kirjoittamista ja laskemista. Niitä ovat myös keskittyminen, vuorovaikutus, vastoinkäymisten sietäminen sekä kyky ponnistella pitkäjänteisesti tavoitteen eteen. Taidot koskevat myös koulun ulkopuolista elämää ja niiden harjoittelu alkaa jo paljon ennen kouluikää. PISA-keskustelua seuratessani olen pohtinut kolmea m:ää,jotka kuvaavat mielestäni laajempaa muutosta yhteiskunnassamme: minäkeskeisyyttä,
malttamattomuutta ja mukavuudenhalua.
Minäkeskeisyys näkyy siinä, kuinka vahvasti olemme oppineet tarkastelemaan maailmaa yksilön tarpeiden kautta. Lapsen kuunteleminen ja yksilöllisyyden arvostaminen ovat tärkeitä asioita. Niiden rinnalla pitäisi kuitenkin myös oppia, ettei ryhmässä kaikki voi aina tapahtua omien toiveiden mukaan. Täytyy myös osata odottaa vuoroaan ja joustaa.
Malttamattomuuteen meitä opettaa puolestaan ympäröivä maailma. Tieto, viihde ja vastaukset ovat saatavilla sekunneissa. Myös tekoälyvoi ratkaista hetkessä tehtävän, jonka äärellä ennen olisi pitänyt pysähtyä, yrittää ja ehkä erehtyäkin. Oppiminen ei kuitenkaan tapahdu pikakelauksella. Koko oppimisen ydin on yrittää, erehtyä ja antaa aikaa oivalluksille. Jos poistamme lapsen tieltä jatkuvasti vaivan, odottamisen ja epäonnistumisen, saatamme samalla poistaa osan itse oppimisesta. Maltti on valttia!
Kolmas m on mukavuudenhalu. Olemme ehkähuomaamattamme alkaneet ajatella, että hyvän elämän pitäisi tuntua mahdollisimman helpolta. Lasten pettymyksiä halutaan ymmärrettävästi lievittää,mutta elämässä tulee väistämättä vastaan tylsyyttä, epävarmuutta, väsymystä ja epäonnistumisia. Myös niiden kohtaamista täytyy harjoitella ja oppia. On tärkeää tehdä myös sellaista, mikä ei juuri sillä hetkellä huvita.
Tässä meidän aikuisten on syytä katsoa peiliin. Millaista mallia näytämme lapsille? Näkevätkö he, että tavoitteiden eteen ponnistellaan, keskeneräisyyttä siedetään ja epäonnistumisen jälkeen yritetään uudelleen? Maltammeko me itse syventyä syventyä pitkäjänteisesti myös epämukavien asioiden äärelle vai poukkoilemmeko asiasta toiseen heti, kun jotain kiinnostavampaa ilmenee?
Tilanteesta ei pidä syyttää lapsia, nuoria, vanhempia tai kouluja. Olemme kaikki osa samaa nopeasti muuttunutta kulttuuria, joten ratkaisujakin on etsittävä yhdessä. Koulussa on syytä palata perusasioiden äärelle, ja ehkä meidän pitäisi tehdä sama koko yhteiskunnassa. Lapsille ei tarvitse rakentaa maailmaa, jossa kaikki on vaikeaa. Heidän pitäisi kuitenkin saada oppia, että kaikki ei ole myöskään helppoa – eikä tarvitsekaan olla. Kun lapsi yrittää, erehtyy ja yrittää uudelleen, hän saavuttaa lopulta paljon enemmän kuin oikean vastauksen. Hän oppii, että onnistuminen on seurausta yrittämisestä. Hän oppii, että hän pystyy oppimaan!
Kirjoittaja: Reena Linna, toimitusjohtaja